Viime perjantai oli siis yksi niistä päivistä, jotka muistuttavat, miksi teemme sitä, mitä teemme. Laboratorion tavanomainen humina sekoittui selkeään… no, odotuksen ääneen. Odotimme vieraita. Emme ihan mitä tahansa yritystä, vaan joukko yhteistyökumppaneita, joiden kanssa olemme työskennelleet vuosia, astui vihdoin ovesta sisään.
Tiedäthän, miten se menee. Vaihdatte lukemattomia sähköposteja, puhutte videopuheluita joka toinen viikko, mutta mikään ei vedä vertoja saman tilan jakamiselle. Ensimmäiset kädenpuristukset ovat erilaisia. Näet ihmisen, etkä vain profiilikuvaa.
Emme aloittaneet tyylikkäällä PowerPoint-esityksellä. Rehellisesti sanottuna emme juurikaan käyttäneet neuvotteluhuonetta. Sen sijaan veimme heidät suoraan penkille, jossa taika tapahtuu. James laadunvalvontatiimistamme oli keskellä rutiininomaista kalibrointia, kun ryhmä kokoontui ympärille. Se, minkä piti olla nopea demo, muuttui 20 minuutin syväsukellukseksi, koska heidän johtava tekninen kaverinsa Robert esitti loistavan yksinkertaisen kysymyksen puskuriliuoksista, joita emme yleensä kuule. Jamesin silmät vain loistivat. Hän rakastaa sellaista. Hän hylkäsi suunnitellun juttunsa, ja he alkoivat vain jutella asioista – heittelivät termejä ja kyseenalaistivat toistensa oletuksia. Se oli paras mahdollinen kokous, se suunnittelematon.
Vierailun ydin oli tietenkin uusiraktopamiinin pikatestipakkauksetMeillä oli kaikki tiedot tulostettuina, mutta ne olivat enimmäkseen vain pöydällä. Varsinainen keskustelu käytiin, kun Maria nosti esiin yhden prototyyppiliuskoista. Hän alkoi selittää haastetta, jonka alkuperäinen kalvon huokoisuus toi mukanaan, ja miten se aiheutti heikkoja vääriä positiivisia tuloksia korkean kosteuden olosuhteissa.
Silloin Robert nauroi ja kaivoi puhelimensa esiin. ”Näettekö tämän?” hän sanoi näyttäen meille sumean kuvan yhdestä heidän kenttäteknikostaan, joka käytti vanhempaa testipakkauksen versiota höyryävän varaston näköisessä tilassa. ”Se on meidän todellisuutemme. Kosteusongelmanne? Se on meidän päivittäinen päänsärkymme.”
Ja niin vain huone syttyi tuleen. Emme olleet enää yritys, joka esitteli asiakkaalle. Olimme joukko ongelmanratkaisijoita, jotka olivat kyhmyissään puhelimen ja testiliuskan ympärillä yrittäen ratkaista samaa asiaa. Joku nappasi valkotaulun, ja muutamassa minuutissa se oli täynnä vimmaisia kaavioita – nuolia, kemiallisia kaavoja ja kysymysmerkkejä. Minä raapustin muistiinpanoja nurkassa yrittäen pysyä perässä. Se oli sotkuista, nerokasta ja täysin todellista.
Pidimme lounastauon myöhemmin kuin oli sovittu, ja väittelimme edelleen hyväntuulisesti ohjauslinjan näkyvyydestä. Voileivät olivat ihan ok, mutta keskustelu oli fantastista. Puhuimme heidän lapsistaan, parhaasta kahvipaikasta lähellä heidän päämajaansa, kaikesta ja ei mistään.
Ne ovat nyt lentäneet kotiin, mutta tuo valkotaulu? Me pidämme sen. Se on sotkuinen muistutus siitä, että jokaisen tuote-erittelyn ja toimitussopimuksen takana ovat juuri nämä keskustelut – nämä jaetut turhautumisen ja läpimurron hetket testipakkauksen ja huonon puhelinkuvan ympärillä – jotka todella vievät meitä eteenpäin. En malta odottaa, että pääsemme tekemään sen uudelleen.
Julkaisuaika: 26.11.2025